Lokakuun lopusta joulukuun alkuun

Palasin taas blogimaailmaan ja otin suosikeista muutaman blogin välilehdelle. Ensimmäinen blogi Erikan kolme käppänää iski vasten kasvojani ikävällä uutisella ja aivan liian varhain. Liian nuori ja terve koira jouduttiin lopettamaan erittäin lyhyellä varoitusajalla selkäydininfarktin takia.
Itku pääsi ja voi sitä vollotuksen määrää, kun en meinannut saada itseäni rauhoittumaan. Koiran menettämisen tuska painoi minut ihan kasaan, vaikka minulla ei toistaiseksi ole siitä konkreettista kokemusta. Itku ei yhtään enempää helpottanut siirtyessäni toiseen blogiin. Huomasin taas surullisia uutisia koirataholta, taas oli joku menettänyt oman rakkaan karvaturrinsa.
Tässä suhteessa olen hyvin empaattinen ihminen ja toisen suru on minulle musertavaa kuultavaa ja katsottavaa. Mietin omalla kohdallani kuoleman kohtaamista esimerkiksi iäkkäiden isovanhempien kannalta. Kuolema on minulle vielä hyvin vieras ja, kun se suru kohdalleni osuu (ihan missä muodossa vain) olen varmasti hajalla viikkoja ellen jopa kuukausia.

Keinutan, kuuntelen

sut suojaan peittelen.

Keinutan, myöhä on

jo kuulen aallokon.

Ethän pelkää pimeää

siel on monta kynttilää.

Ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan.

Syys- ja lokakuussa Taiga on monena viikonloppuna päässyt mökille mukaan. Mökkilaukkuun on jouduttu pakkaamaan jo toppatakkia sään kylmenemisen vuoksi. Taiga on kahtena mökkikertana onnistunut saamaan metsästäjiltä peuran jalan, joka on ollut viikonlopun tärkein aarre. Niin tärkeä, että yöunista ei ollut tietoakaan kenelläkään jalan jäädessä VARTIOIMATTA (siis ihan ilman vartijaa) ulos yöksi, kun Taiga on haettu sisälle. Äitini kertoi olleensa ihan toivoton koiran kanssa, joka koko yön huusi, vinkui ja yritti raapien päästä aarteensa luokse.

Päätin syyskuun lopussa ja osittain äitinikin toiveesta pitää koiraa jatkossa viikonloppuisin niin paljon kun pystyn. Yritän pitää jatkossa Taigaa siis useammin ja nyt viikonloput ovat pitkälti olleet koirallisia. Arkisin autan tarvittaessa, nyt ehkä enemmän koulun loppuessa. Harrastamisen intohimoa löytyisi paljonkin, nyt kun on aikaa. Olenkin elätellyt toiveita agilitystä, vaikka tiedän toiveeni tyhjiksi. Yksittäisistä treenikerroista tuskin olisi haittaa, tiedä sitä. Taiga on ollut lähiaikoina perusterve. Muutamaan otteeseen se on oksennellut erinäisistä syistä. Ainoa pieni haaveri oli käpälähaava kuukausi sitten kannuksen kohdalla anturassa. Se oli hiertynyt auki ja punoitti ikävästi. Haava parani onneksi nopeasti eikä tarvittu eläinlääkäriä tähän hätään. Tällä hetkellä koira on virkeä ja hyväkuntoinen. Erikseen pitää vielä mainita, että neidin turkki on tällä hetkellä loistavassa kunnossa. Hyvä, tiheä ja karkea musta karva eikä liiemmin ruskeaa kuin jalkavilloissa. Leikkasin syksyä varten Taigalta pahimmat koristekarvat pois, jotta peseminen kurakeleillä helpottuisi. Karva jaloissa alkaa taas olla niin pitkää, että niitä täytyisi ainakin siistiä.

Omistaja koheltaa ja säheltää enemmän kun pitkiin aikoihin. Joka viikko tapahtuu jotain, mistä voisin kirjoittaa enemmän tai vähemmän. Toistaiseksi vain sukulaiseni ovat saaneet nauttia koheltelutarinoistani. Usein ne eivät liity mitenkään koiraan vaan hiukan hektiseen luonteeseeni, kun toinen puoli on jo menossa, kun toinen vasta aloittaa tekemään jotain. Paikalla oleminen on minulle yksi vaikeimpia haasteita, koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain. Ehkä sen takia opinnäytetyön tekeminen tuntuu niin vastenmieliseltä, kun pitäisi jaksaa istua penkillä tunteja ja tunteja lukien vain kirjoja. Sijaistoimintona olen alkanut virkkaamaan ja kutomaan, mitä en ole tehnyt vuosiin. Lisäksi olen alkanut lukea, ihan oikeita kirjoja.

Seuraava projekti (kuvassa idean lähde)