Pikaiset kuulumiset

''Sukset välil lipsuu, mut ladult me ei poistuta

Junnut nappaa nipsuu eikä skumppaa enää roiskuta

Nukun pommii, tänään mä hukun hommii

Valoisuus on loppunu ja pimeyteen tääl oon tottunu''

Sukset on tosiaan vähän lipsunut, mutta ladulla ollaan vielä pystyssä. Hehkutin keväällä valmistumista jouluksi, mutta joudun tässä julkisesti toteamaan, että ei meikä kyllä siihen pysty näillä eväillä. Arkea sotkee hullut työtunnit, koulutehtävät ja ensimmäiseltä opiskelukaudelta jäänyt 7 viikon harjoittelu, joka on pakko suorittaan loka-marraskuun vaihteessa. Siinä rinnalla pitäisi pystyä kirjoittamaan opinnäytetyötä, hoitamaan koiraa, pitämään kavereihin yhteyttä ja tärkeimpänä hoitaa parisuhdetta. Voin kertoa, että helppoa ei tule olemaan omien tunnemyrskyjen välissä. Yritän pitää pään pinnalla. Opinnäytetyön jättö siirtyi minulla  nyt tammikuulle ja valmistuminen sitä myöten helmi-maaliskuun vaihteeseen. Kauhean myöhässä en siis ole virallisesta valmistumisesta joulukuussa. Tammikuun työn jättö tosiaan vain tarkoittaa koulutyön ja kirjoittamisen painoitteista joululomaa. Ihan kuin niitä lomia olisi montakin tässä syksyn aikana. Voin kertoa, että ei yhtään! Viime loman ilman mitään kouluajatuksia tai muuta elämän myllerryksiä olen viettänyt keväällä huhtikuussa. Mutta, kun joskus valmistun lupaan itselleni ainakin viikon loman tai matkan jonnekin lämpimään karkuun Suomen koleutta, pimeyttä ja sadetta, kun oletettavasti kunnon talvea ei saada tänäkään vuonna.

Taiga näytti muutaman viikkoa sitten aivan kauhealta karvaturrilta, epäsiistiltä pehmonallelta, jonka turkki on unohdettu harjata. Nypin neidin selän, kyljet ja pään. Sormet huusivat armoa jo pelkän pään ja hännän jälkeen, tottumattomuuttako? Pikku hiljaa päivien edetessä nypin lisää. Tällä hetkellä koira on enemmän tai vähemmän karvaton. Äidin mukaan vielä rumenmpi kuin ennen tätä. Taiga on viettänyt aikaa lähiaikoina paljon mökillä pihavahdin tehtävissä. Sain äidiltä ihanan kuvan viikonloppuna, kun Taiga oli kipittänyt mökin rantaan ja istunut katselemaan auringon laskua ja tyyntä vettä. Nyt on Taiga palannut taas arkeen, mutta minun aika ei riitä edes siihen, että kerkeäisin koiraa tervehtimään äidin luokse. Kauhea ikävä kyllä on, joten se aika on pakko riipiä jostain.

Ajat järjestyvätkin yllättävillä tavoilla, sillä eilen vietin mitä ihanimman reilun tunnin metsälenkin siskon ja koiran seurassa Keinukallion metsissä nauttien luonnosta, auringosta ja hassuttelevasta koirasta. Vielä monen vuoden jälkeen sitä pysähtyy ihastelemaan omaa koiraansa ja sitä kuinka paljon siitä voikaan olla iloa arjessa. Kertaakaan kohta neljän vuoden aikana meillä ei ole tullut koiran hoidosta riitaa. Välillä on ollut jopa päiviä kun useampi olisi halunnut lenkkeillä neidin kanssa. Tänään olen viettänyt kuumeista päivää kotona, illalla sisko toi Taigan hetkeksi omien treeniensä ajaksi kylään viereen tuhisemaan ja rapsutettavaksi. Taigan ruokavalioon kuului tänään lohta, ruoka upposi niin nopeasti, että teki mieli käydä välissä hillitsemässä sitä ahmimista.

Taiga ei ihan kauheasti arvostanut sylissä kököttämistä ja kuvaamista, ulkona oli niin paljon muuta kiinnostavaa, että maltti puuttui matkasta.